13/02/2026
Kuusi vuotta sitten kuvasin ensimmäisiä perhekuvauksiani,
joissa oli useampi lapsi. Muistan, miten epävarma olin.
Ajattelin, ettei minusta ole tähän.
Olin mielessäni “liikaa jotain ja liian vähän jotain”.
Tuntui helpommalta pysyä vauvojen ja yksittäisten lasten kuvaajana.
Perhekuvat luonnon keskellä tuntuivat liian suurilta saappailta.
Hain inspiraatiota taukoamatta Pinterestistä ja rakensin päässäni tarkan vision siitä, miten kuvauksen pitäisi edetä. Millaisia kuvia minun tulisi ottaa.
Pian kuitenkin ymmärsin, ettei perhe- ja lapsikuvauksissa voi toimia valmiin käsikirjoituksen mukaan. Jokainen perhe on erilainen.
Jokainen lapsi on erilainen.
Vireystila, jännitys, huonosti nukuttu yö. Kaikki vaikuttaa kuvaushetkeen.
Perhekuvauksissa täytyy uskaltaa päästää irti mielikuvista täydellisistä kuvista. Kuvien ei kuulu rakentua inspiraatiotaulujen mukaisesti, vaan perheestä itsestään, juuri sellaisena kuin he ovat.
Sillä tuulella kuin lapset sillä hetkellä ovat.
Ne aidot, pienet ja joskus yllättävät hetket ovat lopulta kaikkein kauneimpia.
Kun ymmärsin tämän ja luovuin omista sisäisistä vaatimuksistani, kaikki alkoi tuntua kevyemmältä.
Kuvaukset alkoivat sujua.
Onnistumisen kokemukset lisääntyivät.
Vuosi vuodelta olen saanut kuvata yhä enemmän perheitä ja ehkä tänään olen juuri sellainen perhevalokuvaaja, joksi en silloin uskonut voivani kasvaa.
Jännitys ja epävarmuus ovat väistyneet vuosien työn myötä. Ohjaaminen tulee nyt luontevasti ja vahvasti, m***a samalla perhettä kuunnellen. On ollut pysäyttävää nähdä oma kasvutarinani tämän kuuden vuoden aikana.
Ja erityisen kiitollinen olen niistä vakkariasiakkaista, jotka olivat kuvauksissa jo silloin, kun koin suurinta epävarmuutta. Se, että he palaavat yhä uudelleen kamerani eteen, tuntuu suurelta luottamukselta. Ehkä olen tehnyt jotain oikein.
Siitä olen valtavan kiitollinen 🤎
