Samu Aaramaa Photography

19/06/2026

Hyvää juhannusta!

Kuvattu Torronsuolla, Tammelassa 16.6.2026

///

Happy Midsummer!

Photographed at Torronsuo, in Tammela Finland on 16.6.2026

///

Trevlig midsommar!

Fotograferad vid Torronsuo, i Tammela, Finland den16.6.2026

///

18/06/2026

Torronsuo on Suomen syvin mitattu suo, joka sijaitsee Tammelassa. Geologisesti ja luonnonsuojelullisesti tämä alue on poikkeuksellinen kohde, ja tässä on muutamia mielenkiintoista faktoja siitä:

• Suomen syvin turvekerros: Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) mittauksissa Torronsuon turvekerroksen paksuudeksi on todettu paikoitellen yli 12 metriä. Vertailun vuoksi: suomalaisten soiden turvekerros on keskimäärin noin kaksi metriä paksu, joten Torronsuon kerrostumat ovat poikkeuksellisen syvät. Tämä johtuu siitä, että suo on kehittynyt pitkään ja tasaisesti omassa kallioperän painanteessaan jääkauden jälkeen, ja turvetta on muodostunut sinne tuhansien vuosien ajan suotuisissa olosuhteissa.

• Etelä-Suomen laajin keidassuo: Torronsuo on pinta-alaltaan (noin 25 neliökilometriä) Etelä-Suomen suurin ja parhaiten luonnontilaisena säilynyt keidassuo eli kohosuo. Suon keskiosa on kohonnut reunoja korkeammalle, minkä vuoksi se saa vetensä ja ravinteensa pelkästään sateesta.

• Erämainen linnusto ja kasvillisuus: Alueella pesii useita pohjoisia lintulajeja, joita ei tavallisesti tavata näin etelässä, kuten riekko ja kapustarinta. Kevät- ja syysmuuton aikaan suo toimii myös tärkeänä kurkien ja hanhien levähdysalueena. Kasvillisuutta hallitsevat muun muassa kitukasvuiset männyt, suomuuraimet eli lakat sekä karpalot.

• Kansallispuiston status: Torronsuon kansallispuisto on perustettu vuonna 1990 suoalueen ainutlaatuisen luonnon turvaamiseksi, ja se kuuluu lähes kokonaisuudessaan kansainväliseen Ramsar-suojeluohjelmaan sekä Natura 2000 -verkostoon.

Kuvattu Tammelassa, 16.6.2026

///

Torronsuo is the deepest measured bog in Finland, located in Tammela. Geologically and from a conservation perspective, this area is an exceptional destination, and here are a few interesting facts about it:

• Finland's deepest peat layer: In measurements conducted by the Geological Survey of Finland (GTK), the thickness of Torronsuo's peat layer has been found to exceed 12 meters in places. For comparison, the average peat layer of Finnish bogs is about two meters thick, making the deposits in Torronsuo exceptionally deep. This is because the bog has developed over a long and steady period in its own bedrock depression after the Ice Age, and peat has formed there over thousands of years under favorable conditions.

• Southern Finland's largest raised bog: Covering an area of approximately 25 square kilometers, Torronsuo is the largest and best-preserved raised bog in Southern Finland. The central part of the bog is elevated higher than its edges, meaning it receives its water and nutrients solely from rainfall.

• Wilderness birdlife and vegetation: Several northern bird species nest in the area that are not usually found this far south, such as the willow ptarmigan and the European golden plover. During spring and autumn migrations, the bog also serves as an important resting area for cranes and geese. The vegetation is dominated by stunted pines, cloudberries, and cranberries.

• National park status: Torronsuo National Park was established in 1990 to protect the unique nature of the mire area, and it is almost entirely included in the international Ramsar conservation program and the Natura 2000 network.

Photographed in Tammela, Finland on June 16, 2026

///

Torronsuo är Finlands djupaste uppmätta mosse, belägen i Tammela. Geologiskt och naturskyddsmässigt är detta område ett exceptionellt besöksmål, och här är några intressanta fakta om det:

• Finlands djupaste torvlager: I mätningar gjorda av Geologiska forskningscentralen (GTK) har tjockleken på Torronsuos torvlager på sina ställen konstaterats vara över 12 meter. Som jämförelse är torvlagret i finländska mossar i genomsnitt cirka två meter tjockt, vilket gör avlagringarna i Torronsuo exceptionellt djupa. Detta beror på att mossen har utvecklats under en lång och stadig period i sin egen fördjupning i berggrunden efter istiden, och torv har bildats där under tusentals år under gynsamma förhållanden.

• Södra Finlands största högmosse: Till ytan (cirka 25 kvadratkilometer) är Torronsuo den största och bäst bevarade högmossen i Södra Finland. Mossens centrala del är upphöjd högre än dess kanter, vilket gör att den får sitt vatten och sina näringsämnen enbart från regn.

• Vildmarksartat fågelliv och vegetation: Flera nordliga fågelarter häckar i området som vanligtvis inte påträffas så här långt söderut, såsom dalripa och ljungpipare. Under vår- och höstflyttningen fungerar mossen också som en viktig rastplats för tranor och gäss. Vegetationen domineras av bland annat dvärgväxande tallar, hjortron och tranbär.

• Status som nationalpark: Torronsuo nationalpark inrättades år 1990 för att skydda mossområdets unika natur, och den ingår nästan i sin helhet i det internationella Ramsar-skyddsprogrammet samt i nätverket Natura 2000.

Fotograferad i Tammela, Finland den 16.6.2026

///

17/06/2026

Valkohäntäkauris (Odocoileus virginianus) – Faktoja ja tunnistaminen

Valkohäntäkauris on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva sorkkaeläin, joka tuotiin Suomeen 1930-luvulla. Nykyisin se on erityisesti Etelä- ja Lounais-Suomen luonnossa erittäin
yleinen näky.

Mielenkiintoisia faktoja

- Alkuperä: Suomen nykyinen kymmenien tuhansien yksilöiden kanta sai alkunsa vain muutamasta Minnesotaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten lahjoittamasta yksilöstä, jotka vapautettiin Lempäälän Laukon kartanon maille vuonna 1934.

- Varoitussignaali: Laji on saanut nimensä sen pitkästä hännästä, joka on alta kokonaan valkoinen. Kohdatessaan vaaran kauris nostaa hännän pystyyn kuin valkoisen lipun. Tämä toimii varoituksena muille lauman jäsenille ja viestinä pedolle, että se on huomattu.

- Ravinto ja elintavat: Valkohäntäkauris on märehtijä, joka käyttää ravinnokseen ruohoja, yrttejä, mustikanvarpuja, lehtipuiden oksia sekä talvisin mielellään myös ihmisen järjestämää riistanhoitoruokintaa (kuten omenoita ja viljaa).

Miten erottaa valkohäntäkauris metsäkauriista?

Valkohäntäkauris ja metsäkauris (Capreolus capreolus) sekoitetaan usein toisiinsa, m***a ne on helppo erottaa toisistaan seuraavien tuntomerkkien avulla:

1. Koko (kaikkein selvin ero)
- Valkohäntäkauris on huomattavasti suurempi ja vankkarakenteisempi. Täysikasvuinen yksilö painaa noin 70–130 kg ja sen säkäkorkeus on 90–110 cm.
- Metsäkauris on siro, pieni ja kaurislajeistamme pienikokoisin. Se painaa vain noin 15–35 kg ja sen säkäkorkeus on 65–75 cm (suunnilleen suuren koiran kokoinen).

2. Häntä ja peräpeili
- Valkohäntäkauriilla on selvästi erottuva, pitkä (noin 15–30 cm) häntä. Häntä on päältä tumma, m***a alta täysin valkoinen. Kun eläin pakenee, häntä nousee pystyyn ja sen valkoinen alapuoli vilkkuu selvästi.
- Metsäkauriilla häntä on niin lyhyt (pari senttimetriä), että sitä on lähes mahdotonta havaita karvapeitteen seasta. Sillä on sen sijaan takamuksessaan pyöreä, puhtaanvalkoinen karvatupsu eli niin sanottu peräpeili, joka laajenee eläimen ollessa varuillaan.

3. Pää ja sarvet
- Valkohäntäkauriin uros kantaa sarvia, jotka kaartuvat ensin taakse- ja ulospäin ja kääntyvät sitten eteenpäin. Sarvissa on useita piikkejä, jotka nousevat ylöspäin yhdestä päähaarasta. Naaraat ovat sarvettomia.
- Metsäkauriin pään profiili on lyhyempi ja kolmiomaisempi. Pukin sarvet ovat pystyt, lyhyet ja tyvestä kyhmyiset, ja niissä on yleensä korkeintaan kolme piikkiä per sarvi.

4. Korvat
- Valkohäntäkauriilla on suhteessa kapeammat korvat.
- Metsäkauriilla on silmäänpistävän suuret, pyöreähköt ja pitkät korvat, jotka tuovat sille hieman "luppakorvaisen" ilmeen.

Kuvattu Pirkanmaalla, 8.6.2026

///

White-tailed deer (Odocoileus virginianus) – Facts and identification

The white-tailed deer is a cloven-hoofed animal native to North America, introduced to Finland in the 1930s. Today, it is a very common sight, particularly in the nature of southern and southwestern Finland.

Interesting facts

- Origin: Finland's current population of tens of thousands of individuals originated from just a few specimens donated by Finnish immigrants who had moved to Minnesota. These animals were released on the grounds of Laukko Manor in Lempäälä in 1934.

- Warning signal: The species gets its name from its long tail, which is completely white underneath. When facing danger, the deer raises its tail erect like a white flag. This serves as a warning to other members of the herd and as a signal to the predator that it has been spotted.

- Diet and habits: The white-tailed deer is a ruminant that feeds on grasses, herbs, blueberry shrubs, twigs of deciduous trees, and in winter, gladly utilizes game feeding provided by humans (such as apples and grain).

How to distinguish a white-tailed deer from a roe deer?

The white-tailed deer and the roe deer (Capreolus capreolus) are often confused, but they are easy to tell apart using the following characteristics:

1. Size (the most obvious difference)
- The white-tailed deer is significantly larger and more robustly built. A full-grown individual weighs about 70–130 kg and has a wither height of 90–110 cm.
- The roe deer is slender, small, and the smallest of our deer species. It weighs only about 15–35 kg and has a wither height of 65–75 cm (roughly the size of a large dog).

2. Tail and rump patch
- The white-tailed deer has a clearly distinguishable, long tail (about 15–30 cm). The tail is dark on top but completely white underneath. When the animal flees, the tail rises up and its white underside flashes clearly.
- In the roe deer, the tail is so short (a few centimeters) that it is almost impossible to detect amidst the coat. Instead, it has a round, pure white patch of hair on its hindquarters, known as a rump patch, which expands when the animal is alert.

3. Head and antlers
- The male white-tailed deer carries antlers that first curve backward and outward, then turn forward. The antlers have several tines rising upward from a single main beam. Females are antlerless.
- The head profile of the roe deer is shorter and more triangular. The buck's antlers are erect, short, and bumpy at the base, usually with a maximum of three tines per antler.

4. Ears
- The white-tailed deer has relatively narrower ears.
- The roe deer has strikingly large, rounded, and long ears, giving it a slightly "floppy-eared" appearance.

Photographed in Pirkanmaa, Finland on 8 June, 2026

///

Vitstjärtshjort (Odocoileus virginianus) – Fakta och identifiering

Vitstjärtshjorten är ett klövdjur med ursprung i Nordamerika som introducerades till Finland på 1930-talet. I dag är den en mycket vanlig syn, särskilt i naturen i södra och sydvästra Finland.

Intressanta fakta

- Ursprung: Finlands nuvarande stam på tiotusentals individer fick sin början från bara några enstaka individer som donerades av finländska emigranter i Minnesota. Dessa djur släpptes ut på Laukko gårds marker i Lempäälä år 1934.

- Varningssignal: Arten har fått sitt namn från sin långa svans, som är helt vit på undersidan. När hjorten möter fara reser den svansen upprätt som en vit flagga. Detta fungerar som en varning till andra flockmedlemmar och som ett tecken till rovdjuret att det är upptäckt.

- Föda och levnadssätt: Vitstjärtshjorten är en idisslare som lever av gräs, örter, blåbärsris, kvistar från lövträd och under vintern gärna också viltutfodring som ordnats av människor (såsom äpplen och spanmål).

Hur skiljer man en vitstjärtshjort från ett rådjur?

Vitstjärtshjort och rådjur (Capreolus capreolus) förväxlas ofta med varandra, men de är lätta att skilja åt med hjälp av följande kännetecken:

1. Storlek (den tydligaste skillnaden)
- Vitstjärtshjorten är betydligt större och kraftigare byggd. En fullvuxen individ väger cirka 70–130 kg och har en mankhöjd på 90–110 cm.
- Rådjuret är slankt, litet och det minsta av våra hjortdjur. Det väger endast cirka 15–35 kg och har en mankhöjd på 65–75 cm (ungefär i storlek med en stor hund).

2. Svans och spegel
- Vitstjärtshjorten har en tydligt urskiljbar, lång svans (cirka 15–30 cm). Svansen är mörk på ovansidan men helt vit på undersidan. När djuret flyr reses svansen upp och dess vita undersida blinkar tydligt.
- Hos rådjuret är svansen så kort (ett par centimeter) och dold i pälsen att den är nästan omöjlig att upptäcka. Istället har det en rund, helt vit hårtofs på baken, en så kallad spegel, som vidgas när djuret är vaksamt.

3. Huvud och horn
- Vitstjärtshjortens hane bär horn som först böjer sig bakåt och utåt och sedan vänder framåt. Hornen har flera taggar som skjuter uppåt från en enda huvudstång. Hindarna saknar horn.
- Rådjurets huvudprofil är kortare och mer triangulär. Bockens horn är upprättstående, korta och knöliga vid basen, oftast med högst tre taggar per horn.

4. Öron
- Vitstjärtshjorten har förhållandevis smalare öron.
- Rådjuret har iögonfallande stora, rundade och långa öron som ger det ett något "långörat" uttryck.

Fotograferad i Birkaland, Finland den 8.6.2026

///

16/06/2026

Taivaanvuohi (Gallinago gallinago) on kosteikkojen kätköissä viihtyvä kurppalintu, johon liittyy useita mielenkiintoisia piirteitä:

Mäkätyspyrähdys: Lajin tunnetuin erikoisuus on sen soidinlennon "määkivä" tai "mäkättävä" ääni. Ääni ei kuitenkaan tule linnun kurkusta, vaan se syntyy ilmavirran väräyttäessä sen ulkomaisten pyrstösulkien joustavia tyviosia linnun syöksyessä alaspäin. Tämän vuoksi lintua on kutsuttu kansanomaisesti muun muassa taivaanvuoheksi, suovuoheksi ja taivaanmääkijäksi.

Toinen tärkeä soidinääni on linnun "omaa" ääntä, nikotteleva TIK-kot TIK-kot TIK-kot..., joka nopeutuu ajoittain pitkäksi tak-tak-tak-tak... -sarjaksi. Lentoääni käheä, terävä äyskäisy ä-ÄTSH.

Joustava ja tuntoherkkä nokka: Taivaanvuohen pitkä nokka on kärjestään joustava ja erittäin tuntoherkkä. Lintu pystyy avaamaan nokkansa kärjen hienoisesti silloinkin, kun nokka on työnnettynä syvälle mutaan, mikä mahdollistaa matojen ja hyönteisten poimimisen suoraan maaperästä.

Silmät takaraivolla: Linnun silmät sijaitsevat hyvin ylhäällä ja takana päässä. Tämän ansiosta taivaanvuohella on lähes 360 asteen näkökenttä, joten se pystyy havaitsemaan lähestyvät pedot silloinkin, kun se on työntänyt nokkansa syvälle maahan ruokaillessaan.

Omaperäinen pakokäyttäytyminen: Hätyytettynä taivaanvuohi nousee lentoon usein aivan jaloista ja lentää tyypillistä, hyvin nopeaa siksak-kuviota samalla kireästi rääkäisten, mikä tekee siitä vaikean kohteen saalistajille.

Kuvattu Pirkkalassa, 8.6.2026

///

Common Snipe (Gallinago gallinago) is a wader thriving in the concealment of wetlands, with several interesting characteristics:

Drumming flight: The species' most famous peculiarity is the "bleating" or "drumming" sound made during its courtship flight. However, the sound does not come from the bird's throat, but is generated by the airflow vibrating the flexible bases of its outer tail feathers as the bird dives downward.

Another important courtship sound is the bird's "own" voice, a hiccuping TIK-kot TIK-kot TIK-kot..., which occasionally accelerates into a long tak-tak-tak-tak... series. The flight call is a hoarse, sharp, rasping ä-ÄTSH.

Flexible and sensitive bill: The long bill of the Common Snipe is flexible at its tip and extremely sensitive. The bird can open the tip of its bill slightly even when the bill is pushed deep into the mud, allowing it to pick up worms and insects directly from the soil.

Eyes at the back of the head: The bird's eyes are located very high and far back on its head. This gives the Common Snipe an almost 360-degree field of view, allowing it to detect approaching predators even when it has pushed its bill deep into the ground while feeding.

Peculiar escape behavior: When flushed, the Common Snipe often takes flight from right underfoot and flies in a characteristic, very fast zigzag pattern while emitting a harsh cry, making it a difficult target for predators.

Photographed in Pirkkala, Finland on June 8, 2026

///

Enkelbeckasin (Gallinago gallinago) är en vadarfågel som trivs i våtmarkernas dolda vrår och har flera intressanta egenskaper:

Spelflykt med mekande ljud: Artens mest kända särdrag är det "bräkande" eller "mekande" ljudet under dess spelflykt. Ljudet kommer dock inte från fågelns strupe, utan uppstår när luftströmmen försätter de flexibla baserna på dess yttre stjärtpennor i svängning när fågeln dyker nedåt.

Ett annat viktigt spelläte är fåglets "egna" röst, ett hickande TIK-kot TIK-kot TIK-kot..., som ibland accelererar till en lång tak-tak-tak-tak... -serie. Flyktlätet är ett strävt, skarpt ä-ÄTSH.

Flexibel och känslig näbb: Enkelbeckasinens långa näbb är flexibel i spetsen och extremt känslig. Fågeln kan öppna näbbelspetsen något även när näbben är djupt nedstucken i leran, vilket gör det möjligt att plocka maskar och insekter direkt ur marken.

Ögon i bakhuvudet: Fågelns ögon är placerade mycket högt upp och långt bak på huvudet. Detta ger enkelbeckasinen ett synfält på nästan 360 grader, vilket gör att den kan upptäcka närmande rovdjur även när den har stuckit näbben djupt ner i jorden för att söka föda.

Eget flyktbeteende: När enkelbeckasinen skräms upp lyfter den ofta precis framför fötterna och flyger i ett karakteristiskt, mycket snabbt sicksack-mönster samtidigt som den utstöter ett strävt skrän, vilket gör den till ett svårt byte för rovdjur.

Fotograferad i Birkala, Finland den 8.6.2026

///

15/06/2026

Pohjolan kesäyöt ovat maagista aikaa, ei malta mennä nukkumaan. Vaihdan maisemaa harkiten, sillä haluan saada kesäyöstä kaiken irti. Ruisrääkkä rääkyy pellolla, kehrääjä surisee metsässä, luhtahuitti huikkii rannalla, ruokokerttunen lurittelee ruovikossa, viitakerttunen laulaa pusikossa ja viitasirkkalintu helisee jossain kauempana. Tätä hypnoottista äänimaisemaa kuuntelee huomaamatta tuntikausia. Aamuyön ja varhaisen aamun tunteina lintujen laulukonsepti muuttuu yön mystisistä äänistä dynaamiseen ja kerroksittaiseen kuoroon. Eri lajit aloittavat laulunsa hyvinkin täsmällisesti omassa vuorossaan valon määrän mukaan. Punarinta, mustarastas, laulurastas, pajulintu, peippo ja kertut kuten lehtokerttu ja mustapääkerttu, ja satakieli jatkaa yön lauluaan aamuun asti.

Kuvattu Orivedellä 12.6.2026

///

The Nordic summer nights are magical times, you just don't want to go to sleep. I change the scenery thoughtfully, because I want to get the most out of the summer night. The Corncrake rasps in the field, the European Nightjar churs in the forest, the Spotted Crake calls by the shore, the Sedge Warbler warbles in the reeds, the Marsh Warbler sings in the bushes, and the River Warbler buzzes somewhere further away. You can listen to this hypnotic soundscape for hours without noticing. During the hours of late night and early morning, the birds' singing concept changes from the mystical sounds of the night into a dynamic and layered chorus. Different species start their song very precisely in their own turn according to the amount of light. The European Robin, Common Blackbird, Song Thrush, Willow Warbler, Common Chaffinch, and warblers such as the Garden Warbler and Eurasian Blackcap, and the Thrush Nightingale continues its night song until morning.

Photographed in Orivesi, Finland on June 12, 2026

///

Nordiska sommarnätter är en magisk tid, man vill bara inte gå och lägga sig. Jag byter landskap med omsorg, eftersom jag vill få ut det mesta av sommarnatten. Kornknarren snärper på fältet, nattskärran surrar i skogen, småfläckig sumphöna ropar vid stranden, sävsångaren drillar i vassen, kärrsångaren sjunger i buskaget och flodsångaren svirrar någonstans längre bort. Man lyssnar på detta hypnotiska ljudlandskap i timmar utan att märka det. Under efternattens och den tidiga morgonens timmar förändras fåglarnas sångkoncept från nattens mystiska ljud till en dynamisk och skiktad kör. Olika arter börjar sin sång mycket exakt i sin egen tur beroende på mängden ljus. Rödhaken, koltrasten, taltrasten, lövsångaren, bofinken och sångare som trädgårdssångare och svarthätta, och näktergalen fortsätter sin nattsång ända till morgonen.

Fotograferad i Orivesi, Finland den 12 juni 2026

///

14/06/2026

Kuka on metsän todellinen tuholainen? Syytämme hirveä, kirjanpainajaa ja juurikääpää, vaikka luonnolle ne ovat elintärkeitä monimuotoisuuden moottoreita. Jäljet johtavat sylttytehtaalle: ahneuteen, väärille paikoille istutettuihin kuusikoihin ja tehotalouteen. Tuholainen ei löydy kuoren alta, vaan peilistä. Lue, miten teimme itse omat metsätuhomme.

Kuka on metsän todellinen tuholainen? Syytämme hirveä, kirjanpainajaa ja juurikääpää, vaikka luonnolle ne ovat elintärkeitä monimuotoisuuden moottoreita. Jäljet johtavat sylttytehtaalle: ahneuteen,…

14/06/2026

Kirjanpainajakannat ovat viime vuosikymmeninä kasvaneet ja hyönteinen on muuttunut selvästi merkittävämmäksi tuholaiseksi kuin aiemmin. Tähän kehitykseen ja kirjanpainajatuhojen lisääntymiseen ovat vaikuttaneet seuraavat pääsyyt:

Ilmaston lämpeneminen: Lämpimät kesät edistävät kirjanpainajan lisääntymistä. Laji vaatii tietyn lämpösumman parveillaakseen ja muniakseen. Ilmaston lämpenemisen myötä Suomessa on havaittu yhä useammin kirjanpainajan toisen sukupolven kehittymistä saman kesän aikana, mikä kasvattaa kuoriaismääriä nopeasti.

Sään ääri-ilmiöt: Voimakkaat myrskyt kaatavat puita, ja pitkät kuivuusjaksot kuivattavat maaperää. Kuivuudesta kärsivät kuuset stressaantuvat, jolloin niiden puolustuskyky (kuten pihkanmuodostus) heikkenee, ja ne muuttuvat alttiiksi kirjanpainajan iskeytymiselle.

Metsien ikärakenne ja puulajisuhteet: Suomeen on historian aikana istutettu paljon kuusivaltaisia metsiä myös sellaisille kasvupaikoille, jotka ovat niille liian kuivia. Kun nämä metsät ikääntyvät, niistä tulee alttiimpia laajoille kirjanpainajatuhoille, sillä hyönteinen iskee ensisijaisesti varttuneisiin ja heikentyneisiin kuusiin.

Kuusivaltaisten metsien istuttamiseen ja kuusen suosimiseen Suomen metsätaloudessa on vaikuttanut useampi eri tekijä viime vuosikymmeninä. Kyseessä on ollut tietoinen taloudellinen ja käytännön valinta, johon liittyy vahvasti myös metsätuhojen torjunta.

Suurimmat syyt kuusen suosimiselle ovat:

- Hirvituhon välttäminen: Yksi merkittävimmistä käytännön syistä kuusen istuttamiselle on hirvikannan kasvu. Hirvet syövät talvisin nuoria mäntyjä ja koivuja, mikä aiheuttaa suuria taloudellisia tuhoja taimikoissa. Koska kuusi ei maistu hirville, metsänomistajat alkoivat vaihtaa uudistusaloilla männyn ja koivun istutuksen varmaan kuuseen välttyäkseen hirvituhoilta.

- Puunjalostusteollisuuden kysyntä: Suomen metsäteollisuus, erityisesti paperi- ja kartonkiteollisuus sekä sahateollisuus, on tarvinnut tasaisesti ja suuria määriä kuusikuitua ja -tukkia. Teollisuuden tarve ohjasi vahvasti sitä, mitä puulajia metsiin haluttiin kasvattaa.

- Juurikäävän torjunta ja metsänuudistamisen varmuus: Kuusen istuttaminen koettiin pitkään helpoksi ja varmaksi tavaksi uudistaa metsää päätehakkuun jälkeen. Esimerkiksi vanhojen kuusikoiden tilalle istutettiin usein suoraan uusi kuusikko, vaikka maapohja olisi ollut juurikäävän eli maannousemasienen vaivaama, mikä myöhemmin osoittautui ongelmalliseksi.

- Metsänviljelyn teknistyminen: Sotien jälkeen ja erityisesti 1960–1980-luvuilla metsätaloutta tehostettiin voimakkaasti. Kuusen taimituotanto ja istutustekniikka saatiin hyvin tehokkaaksi, mikä teki kuusesta suositun ja helpon valinnan uudistusaloille.

Tämän kehityksen seurauksena kuusikokoja perustettiin myös sellaisille karuille tai kuivahkoille kankaille, jotka olisivat luontaisesti olleet männyn kasvupaikkoja. Nykyisin kuivilla mailla kasvavat, ilmastonmuutoksen ja kuivuuden heikentämät kuusikot ovat kaikkein alttiimpia kirjanpainajatuhoille.

Kun puhutaan siitä, että metsät on istutettu täyteen kuusta hirvituhojen pelossa, viitataan erityisesti 1970-luvulta 2000-luvun alkuun kestäneeseen aikakauteen, jolloin hirviä oli metsissämme moninkertainen määrä verrattuna vuosisadan alkupuoliskoon tai nykyhetkeen. Kokonaisuutena hirvikanta on tällä hetkellä noin 40 prosenttia pienempi kuin vuosituhannen vaihteen huippuvuosina.

Hirvivahingot yleistyivät päätehakkuiden jälkeen, kun istutettiin uusi taimikko kaadetun metsän tilalle.

Eli taas kerran jäljet johtavat sylttytehtaalle. Sekä hirvituhojen, että kuusenpainajatuhojen taustalla on ihmisen oma toiminta. Nyt yritetään saada läpi lakia, joka sallisi taimikoiden myrkyttämisen.

Eli voidaan edelleen huoletta sanoa, että kyllä se metsien suurin tuholainen on ihminen.

Kirjanpainaja voi aiheuttaa merkittäviä tuhoja kuusikoissa. Kuusen kuoren alla muhiva kirjanpainajakuoriainen lisääntyy tyypillisesti heikkokuntoisissa metsissä, m***a jos kanta pääsee leviämään voimakkaasti, vaarassa ovat myös terveet puut. Metsänomistajan nopea reagointi suojaa taloude...

14/06/2026

Jatkona tuolle Luonnonsuojeluliiton kivalle ilmoitukselle, tässä on pari vaihtoehtoa, jolla sinäkin voit vaikuttaa:

Liity jäseneksi
https://www.sll.fi/tule-mukaan/liity-jaseneksi/

ja/tai

Lahjoita ilman liittymistä (min. 15 €)
https://www.sll.fi/auta-luontoa/lahjoita/

Seuraa SLL:a Facebookissa: Suomen luonnonsuojeluliitto

Jokainen lahjoitus luonnonsuojeluun on tärkeä. Torju kanssamme ympäristökriisejä liittymällä kuukausilahjoittajaksi, tee kertalahjoitus tai yrityslahjoitus.

14/06/2026

Hyvä luonnosta välittävät kansalaiset ❤️

14/06/2026

Viitakerttunen (Acrocephalus dumetorum) on vaatimattoman näköinen, m***a taitava rastaiden ja muiden lintujen matkija. Sen erottaminen muista Acrocephalus-suvun lajeista, erityisesti rytikerttusesta ja luhtakerttusesta, on pelkän ulkonäön perusteella vaativaa.

Ulkonäkö ja tuntomerkit

- Höyhenpuku: Selkäpuoli on tasaisen harmaanruskea tai oliivinruskea, ilman selkeitä punaruskeita sävyjä (toisin kuin rytikerttusella). Vatsapuoli on vaaleanharmaa tai rusehtavanvalkoinen, kupeilla voi olla hieman hiekanruskeaa sävyä.
- Pää: Silmäkulmanjuova on lyhyt, vaalea ja epäselvä, näkyen lähinnä silmän etupuolella. Nokka on suhteellisen pitkä ja suora, alanokan tyvi on vaalea.
- Ruumiinrakenne: Pyrstö on pyöristetty. Siiven kärjen muoto (käsipolasulkaheijastuma) on lyhyt, mikä auttaa erottamaan sen luhtakerttusesta kädessä tarkasteltuna tai erittäin laadukkaista valokuvista.

Ääni on paras tuntomerkki

Koska ulkonäkö on hyvin tasapaksu, viitakerttunen tunnistetaan varmimmin äänestään.

- Kutsuääni: Tyypillinen, naksahtava ja kuiva "tsak" tai "tsek", jota lintu toistaa usein pensaikosta.
- Laulu: Viitakerttusen laulu on taitavaa, verkkaista ja melodista. Se koostuu pääosin muiden lintulajien taitavista matkinnoista, joita se toistaa useita kertoja peräkkäin. Laululle on ominaista hidas tempo, ja säkeiden väliin sisältyy usein lajille tyypillinen, lyhyt vihellys tai sorahtava ääni. Lintu laulaa aktiivisimmin hämärässä ja yöllä.

Mielenkiintoista tietoa lajista

Idän ja lännen kohtauspaikka

Viitakerttunen on alun perin itäinen laji, jonka päälevinneisyysalue ulottuu Itä-Euroopasta aina Keski-Siperiaan saakka. Laji on kuitenkin laajentanut levinneisyysaluettaan luoteeseen päin 1900-luvulta alkaen. Suomessa laji oli vielä vuosisata sitten harvinaisuus, m***a nykyään se on vakiintunut ja runsastunut pesimälaji erityisesti maan etelä- ja itäosissa.

Pitkän matkan muuttaja

Vaikka viitakerttunen pesii Euroopan koillisosissa, sen talvehtimisalueet sijaitsevat kaukana Intiassa ja Sri Lankassa. Tämä tekee siitä poikkeuksellisen pitkän matkan muuttajan moniin muihin eurooppalaisiin kerttusiin verrattuna, jotka talvehtivat pääasiassa Afrikassa. Pitkän muuttomatkan vuoksi viitakerttuset saapuvat Suomeen suhteellisen myöhään, yleensä toukokuun lopulla tai kesäkuun alussa.

Elinympäristö

Nimensä mukaisesti viitakerttunen viihtyy rehevissä viidoissa, puskasmailla, pakettipelloilla, tienvarsien vesikoissa ja nuorissa lehtometsissä. Toisin kuin rytikerttunen, se ei ole sidottu ruovikoihin, vaan suosii kuivempia, korkeaa ruohostoa ja pensaita kasvavia avoimia ympäristöjä.

Kuvattu Pohjanmaalla, 31.5.2026

///

Blyth's Reed Warbler (Acrocephalus dumetorum)

The Blyth's Reed Warbler is a plain-looking but skilled mimic of thrushes and other birds. Distinguishing it from other Acrocephalus species, especially the Marsh Warbler and Reed Warbler, is challenging based on appearance alone.

Appearance and identification marks

- Plumage: The upperparts are a uniform greyish-brown or olive-brown, without distinct reddish-brown tones (unlike the Reed Warbler). The underparts are light grey or brownish-white, and the flanks may have a slight buffish-brown tinge.
- Head: The supercilium is short, pale, and indistinct, visible mainly in front of the eye. The bill is relatively long and straight, and the base of the lower mandible is pale.
- Structure: The tail is rounded. The primary projection is short, which helps distinguish it from the Marsh Warbler when in the hand or in high-quality photographs.

Voice is the best identification mark

Since the appearance is very plain, the Blyth's Reed Warbler is most reliably identified by its voice.

- Call: A typical, clicking and dry "tsak" or "tsek", which the bird often repeats from bushes.
- Song: The song of the Blyth's Reed Warbler is skillful, unhurried, and melodic. It consists mainly of clever mimicry of other bird species, which it repeats several times in succession. The song is characterized by a slow tempo, and the phrases often include a short whistle or harsh sound typical of the species. The bird sings most actively at dusk and during the night.

Interesting facts about the species

Meeting point of east and west

The Blyth's Reed Warbler is originally an eastern species, with its main breeding range extending from Eastern Europe all the way to Central Siberia. However, the species has been expanding its range northwestwards since the 20th century. In Finland, the species was still a rarity a century ago, but today it is an established and increasing breeding species, especially in the southern and eastern parts of the country.

Long-distance migrant

Although the Blyth's Reed Warbler breeds in northeastern Europe, its wintering grounds are located far away in India and Sri Lanka. This makes it an exceptionally long-distance migrant compared to many other European warblers, which winter mainly in Africa. Due to the long migration journey, Blyth's Reed Warblers arrive in Finland relatively late, usually in late May or early June.

Habitat

True to its Finnish name, the Blyth's Reed Warbler thrives in lush copses, scrublands, fallow fields, roadside thickets, and young deciduous forests. Unlike the Reed Warbler, it is not tied to reed beds, but prefers drier, open environments with tall grass and bushes.

Photographed in Ostrobothnia, Finland on May 31, 2026

///

Busksångare (Acrocephalus dumetorum)

Busksångaren är en anspråkslös men skicklig härmare av trastar och andra fåglar. Att skilja den från andra arter inom släktet Acrocephalus, särskilt rörsångare och kärrsångare, är utmanande enbart baserat på utseendet.

Utseende och kännetecken

- Fjäderdräkt: Ovansidan är jämnt gråbrun eller olivbrun, utan tydliga rödbruna toner (till skillnad från rörsångaren). Undersidan är ljusgrå eller brunaktigt vit, och flankerna kan ha en svag sandbrun ton.
- Huvud: Ögonbrynsstrecket är kort, ljust och otydligt, och syns främst framför ögat. Näbben är relativt lång och rak, och basen på undernäbben är ljus.
- Kroppsbyggnad: Stjärten är rundad. Handpenneprojektionen är kort, vilket hjälper till att skilja den från kärrsångaren vid ringmärkning eller på fotografier av mycket hög kvalitet.

Lätet är det bästa kännetecknet

Eftersom utseendet är mycket enhetligt, identifieras busksångaren säkrast på sitt läte.

- Lockläte: Ett typiskt, klickande och torrt "tsak" eller "tsek", som fågeln ofta upprepar från buskage.
- Sång: Busksångarens sång är skicklig, sävlig och melodisk. Den består huvudsakligen av konstnärliga härmningar av andra fågelarter, som den upprepar flera gånger i rad. Sången kännetecknas av ett långsamt tempo, och mellan fraserna hörs ofta en kort vissling eller ett strävt ljud som är typiskt för arten. Fågeln sjunger mest aktivt i skymningen och under natten.

Intressant information om arten

Mötesplatsen mellan öst och väst

Busksångaren är ursprungligen en östlig art, vars huvudsakliga utbredningsområde sträcker sig från Östeuropa ända till centrala Sibirien. Arten har dock expanderat sitt utbredningsområde mot nordväst sedan 1900-talet. I Finland var arten fortfarande en sällsynthet för ett sekel sedan, men idag är den en etablerad och ökande häckfågel, särskilt i de södra och östra delarna av landet.

Långdistansflyttare

Även om busksångaren häckar i de nordöstra delarna av Europa, ligger dess övervintringsområden långt bort i Indien och Sri Lanka. Detta gör den till en ovanligt långväga flyttare jämfört med många andra europeiska sångare, som huvudsakligen övervintrar i Afrika. På grund av den långa flyttningsvägen anländer busksångarna till Finland relativt sent, vanligtvis i slutet av maj eller i början av juni.

Livsmiljö

I enlighet med sitt namn trivs busksångaren i frodiga buskage, snår, träda, dikesrenar och unga lövskogar. Till skillnad från rörsångaren är den inte bunden till vasstak, utan föredrar torrare, öppna miljöer med högt gräs och buskar.

Fotograferad i Österbotten, Finland, 31.5.2026

///